Tekemisestä – About being an artist

Otteita kuvataiteen maisterin opinnäytetyöstä: prosessista joka johti 2015 Galerie Forsblomin näyttelyyn:

Beuys experienced a severe depression between 1955 and 1957. After he recovered, Beuys observed at the time that “his personal crisis” caused him to question everything in life and he called the incident “a shamanistic initiation.” Shamanism is related to death and the shaman is the mediator between this world and the “Otherworld”.

(Wikipedia: Joseph Beuys, 2015.)

Keväällä 2014 sanoin irti pienen torppani metsän keskellä. Samaisen, jonka makuuhuoneessa olin työstänyt ensimmäisen lopputyönäyttelyni suurikokoiset teokset tm-galleriaan Helsinkiin. Kesän asuin milloin missäkin, kesämökillä, anopilla ja viimein koiran kanssa autossa, jonka parkkeerasin hylätyn meijerin viereen erään järven rannalle. Meijeristä tuli uuden teossarjan pääasiallinen toteutuspaikka.

Kylmä kivirakennus roikkuvine tapetteineen, jonka porraskäytävä oli muutama vuosi sitten toiminut eräänkin kyläläisen porttina tuonpuoleiseen. Yksinäisyys oli läsnä. Paikka oli myös tavallaan irti ajasta, joka toimi inspiraationa muutoin äärimmäisen sekavassa elämäntilanteessa.

Uuden teossarjan toteutus erosi jonkin verran kaikesta siitä, mitä olin aiemmin taiteillut.

− Löysin kuolleen peuran keskellä yötä nelostieltä. Ohituskaistan ja vastaantulijoiden välissä oli pieni aita, jota se oli ollut ylittämässä. Käänsin auton seuraavalla bensiksellä, ostin leivän, käännyin takaisin. Kaikki oli valmiina. Pysähdyin, keräsin peuran, joka oli painava, paljon koiraa painavampi. Heitin sen säkkiin, heitin säkin autoon, ja katsoin toisaalle ikään kuin huomaamatta sitä autoa, joka hieman hidasti ja uskoakseni ihmetteli, kenen ruumista kumihanskoineni, jätesäkkeineni heittelin pakettiauton perälle. Painoin kaasua, kääntyen heti seuraavasta risteyksestä pikkuteille. En voinut nukkua tänä yönä autossa.

Syksyllä 2014 ostimme maatilan metsän keskeltä. Tuon metsän keskellä tapahtuisi teossarjan työstön viimeiset vaiheet.

“This is the difference between sculpture and painting. They’re going, ‘It’s not really a fucking boat. It’s paint on canvas.’ This is the dilemma I have. There’s this great thing which fucking Anthony Caro is the bastion of: ‘truth to materials’ in sculpture. You don’t see it in the painting, because painting’s illusion from the start.

-I mean, ideally, as an idealist, I would really love everything to be as real as possible. But life’s real and art’s not real. It’s just fundamentally not fucking real.”

-Damien Hirst (Gordon, B. & Hirst, D. 2001. On the Way to Work, 180.)

Haluan lähestyä todellisuutta, lähestyä materian totuuden käsitettä maalauksessa. Ei ‘figuratiivinen’ tai ‘abstrakti’. Sen sijaan pyrin siihen, että teos on, eikä esitä mitään.

Viimeisimmät teokseni olen tehnyt mädättämällä löytämiäni kuolleita eläimiä messingin päällä. Messinki hapettuu, syntyy maalaus ilman mitään lisättyä.

Yves Klein kastoi naisen maaliin ja painoi kangasta vasten ja jätti jäljen. En ymmärrä miksi maalia tarvitaan. Eläin sitoo ja on eläessään sitonut itseensä energiaa, jonka se luovuttaa kuolemansa jälkeen ja jonka messinki ottaa vastaan. Eläin katoaa, mutta sen läsnäolo jää metallin pintaan ja lopulliseen kuvaan. Syntynyt jälki ei esitä viimeistä läsnäoloa, vaan se on siinä todella.

Francis Bacon puhuu ‘totuuden brutaalisuudesta‘, siitä kuinka se, mikä on totta/maalia vaikuttaa ihmiseen suorasti. Olin alkanut uskoa teoksen väkivaltaisuuteen. Viittaan tässä kuitenkin asian raakaan esittämiseen, ja vähemmän niihin raakuuksiin, joita kuvien voidaan tulkita esittävän.

“It’s not so much the painting that excites me as that the painting unlocks all kinds of valves of sensation within me which return me to life more violently”

-Francis Bacon (Gordon, B. & Hirst, D. 2001. On the Way to Work, 125.)

Oli puolivuotta siitä, kun aloitin eläinteosten tekemisen ja hiljalleen alkoi tuntumaan, että olin jokseenkin sisällä prosessissa. Päivittäin näin kuoleman. Haistoin sen imelän hajun autossani, vaateissani, ihollani. Hengittäessäni suun kautta, pystyin myös maistamaan sen. Kohtasin useita eläimiä ja olin mukana niiden viimeisessä läsnäolossa. Ympäröin itseni kuolemalla ja pian kuolema tuli luokseni. Mukanaan se toi kuvia, joita minun tuli toteuttaa.

Näistä kuvista yksi oli muodostunut pakkomielteeksi.

−Hevonen.

Teosteni aiheena on läsnäolo. Mietin viimeisen läsnäolon ideaa jatkavaa teosta huomattavasti isommassa mittakaavassa. Ajatuksissani oli suuri (2m x 3m) ‘maalaus’, jolla tuoda volyymiä asialle. Ennen kaikkea tarkoituksenani oli kuitenkin tuoda prosessi entistä lähemmäs tekijäänsä. Ajatus hevosesta ei ainoastaan saanut ideaansa henkilökohtaisista syistä ja ainoasta hevosesta jolla koskaan ratsastin, vaan sen toteuttaminen olisi lähes mahdotonta ja se on aina hyvä merkki. Jotta satoja kiloja mätänevää lihaa ja sairas idea taipuisi teokseksi, vaatisi se kuorma-autojen, traktoreiden, kaivinkoneiden lisäksi itsensä ylittämistä.

Seuraavaan messinkilevyyn kuvan hapettaisi hevosen ruumis. Jos kaikki menee suunnitelmieni mukaan, syntyy teos, joka on vaikea ohittaa.

Näin syntyy myös uusi näkökulma ‘maalaustaiteeseen’. (myöhemmin ‘käsitteeseen’)

THE ONLY HORSE I EVER RODE

Puolivuotta, 100 viestiä ja parikymmentä puhelua.

16.11.2014 Sain viestin, että on hevonen, joka joudutaan lopettamaan huomenna ja minulla olisi mahdollisuus saada se taiteen käyttöön, mikäli onnistuisin järjestämään sille kuljetuksen.

Veri höyryää viileässä ilmassa. Suuret mustaa kiiltävät korpit seuraavat tapahtumaa rehevän kuusikon ojentuvilta oksilta. Hallin takaoven vierellä laatikossa sonnin pää. Varmistin vielä hevosen kuolemantuomioon johtaneen vamman vakavuuden (itseni takia, vaikka mitäpä sille olisin voinut). Kauha laskee hevosen autotrailerin päälle, valkoinen kevytpeite ja paketti sidotaan oranssilla liinalla. Tapahtuu kuljetus. Vilkuilen perässä hytkyvää materiaalikuljetusta. Vastaan ajaa hevoskuljetusautoja. Saavun teoksen toteutuspaikalle ja hämärtyvässä illassa traktori nostaa hevosen maahan. Väännän jäykistyvän hevosen haluttuun asentoon vaivalla, köydellä ja laudan kappaleilla. Peittelen hevosen ja jään odottamaan aamua.

“Well, ‘violently’. Maybe that’s what an artist is. – You can replace ‘more violently’ with ‘more colourfully beautifully’ and it’s exactly the same thing. …What floats Bacons boat is violence. And what floats Matisse’s boat is colour. And there’s no fucking difference is what I’m saying.”

-Damien Hirst (Gordon, B. & Hirst, D. 2001. On the Way to Work, 125.)

Aloitin ennen auringon nousua. Valon noustessa pääsin käsiksi messinkiin ja sen puhdistavaan asetoniin. Traktorin piikissä liinoilla roikkuvan hevosen hiljalleen samentuva tuijotus. 450kiloinen ruumis on todellinen. Turkki saman värinen, kuin se antiikkinen astiakaappi, jonka ostin keittiöön ja joka lojuu hyödyttömänä makuuhuoneen lattialla. Näihin vaiheisiin tarvitaan kolme miestä ja yksi nainen. Pidän kirjaimellisesti kiinni kaikista naruista, kun hevonen lasketaan messingille. Turvan päälle laitan kiven, kunnes turpa koskettaa pintaa. Nostamme hevoselle rakentamani puisen kehikon sen ympärille. Ilta alkaa pimentymään kun viimeistelen kehikkoa peittävää plastiikkaa. Tuon vierelle lämmittimen ja rakennan lämpöä pitämään vielä toisen kerroksen plastiikkaa. Hetkittäin annan itselleni mahdollisuuden ajatella eläintä myös menetyksenä. Illalla olen hiljainen.

Huomisessa haisee mätä liha. Se tarkoittaa, että prosessi on käynnistynyt.

What Bacon said about the violence of his life, the violence he has lived amongst, is that it is different from the violence in painting, “that to speak about the violence of paint, it has nothing to do with the violence of war, it’s to do with an attempt to remake the violence of reality itself.”

(Remfry, D. 2009. The Human Cry: An Appreciation of Francis Bacon. http://irishamerica.com/2009/08/the-human-cry-an-appreciation-of-francis-bacon/ .)

Baconille kuolevaisuus oli pakkomielle. Hänen mukaansa, ‘jotta on innostunut elämästä, on silloin myös oltava innoissaan sen vastakohdista, kuten varjosta ja kuolemasta’ oltava tietoinen niistä, kuin kolikkoa heittäisi elämän ja kuoleman välillä. Bacon sanoi myös olleensa yllättynyt aina aamulla herätessään, toisinaan heräten optimistina ja toisinaan täysin vailla toivoa.

Francis Baconin puheet totuuden brutaaliudesta (“brutality of fact”) eivät viittaa väkivaltaisuuteen teoksessa, vaan ennemminkin maalin/maalaamisen väkivaltaisuuteen, siihen, kuinka maalin materiaalisuus vaikuttaa meihin olentoina. Tämän ajatuksen hän täydentää todetessaan, ettei tällä väkivaltaisuudella ole mitään tekemistä sodan väkivaltaisuuden kanssa. Ennemminkin kysymys maalin väkivaltaisuudesta liittyy sen erottamasta kyvystä olla suorassa yhteydessä hermoston kanssa. Sillä ei ole mitään tekemistä esitetyn objektin luonteen kanssa.

Do you not think that when you talk about recording different levels, among other things you might be doing is precisely expressing one and the same time a love of the person being painted, and the hostility towards them? And that the marks that you are making, are both a caress and a blow, an assault?

-David Sylvester: kysymys Francis Baconille (Francis Bacon Fragments Of A Portrait - interview by David Sylvester, www.youtube.com/watch?v=xoFMH_D6xLk .)

Toisinaan teokseni kommunikoivat väkivaltaisesti. Teoksen väkivaltaisuus tarkoittaa kuitenkin jotakin muuta, kuin ruumiillisen koskemattomuuden loukkaamista tai vahingoittavaa voimakeinojen käyttöä (sanan väkivalta määritelmä). Teoksessa se tarkoittaa minulle asian eri puolien esittämistä suoralla tavalla. Teoksen väkivaltaisuuden kokeminen ja tekeminen on sekin parhaimmillaan yhtä ruumiillista mutta rakentavaa voimakeinojen käyttöä. Tekemisessäni lähestyn elämän dualistista luonnetta. Teoksen, voi löytää jostakin toivon ja epätoivon väliltä. Asian lähes raakaan kohtaamiseen liittyy vastakohtana sen kullanhohtoinen, arvokas ja levollinen puoli.

Myös prosessin voi sanoa olevan väkivaltainen. Taide on, ja sen on oltava minulle taistelu.

Art is a battle from which no gain is expected.

Tässä taistelussa ei kuitenkaan ole kyse kuolemasta. Barokin taiteen suurimpana saavutuksena oli huomata, että kuoleman kohtaaminen johtaa parhaimmillaan ymmärrykseen siitä, että minä, eli katsoja, olen yhä elossa. Tämä saattaa taas johtaa jopa elämästä nauttimiseen. Näin kyse on siis elämästä, yhtä lailla, ellei ihan kokonaan.